Oman kokemuksen omistaminen

Ympärilläni, puolikaaren muodostelmassa, istui vaaleilla hieman virttyneillä, pehmeän karvaisilla matoillaan noin tusinan verran naisia. Ja minä.

Ohjaaja asettui kehän keskelle ja ohjeisti juuri alkavan harjoituksen raameista. Kantaa ottavia puheenvuoroja ei oteta. Kuultuun ei kommentoida, emmekä millään muullakaan tavoin saisi ottaa yhteyttä keskiössä olevaan puhujaan – ei käsimerkein eikä katsein. Vain hiljaisuus ja tilan antaminen olisi sallittua.

Joitain vuosia sitten juuri tämä harjoitus siirsi maannerlaatan paikoiltaan. Olin yrittänyt saada sitä liikkeelle jo pitkän aikaa.

Naiset, jotka rohkeuden hetkellä paljastivat aidot haavansa, veivät miehisen mieleni tilaan, jossa ohjaajan antamat säännöt tuntuivat järjenvastaisilta. Kertojan ääni terävöitti jokaisen läsnäolijan kuuloaistin ainoaksi aistikokemukseksi huoneessa. Kukaan ei sanonut mitään.

Hiljaisuus järisytti. Yhden ihmisen alaston ääni värähteli voimalla, jota ei voi mittarilla mitata. Kaikki pysyi täysin paikallaan, ja mikään ei ollut enää ennallaan.

Häpeän, surun ja vihan jakaminen kyynelten seasta ansaitsi mielestäni kaikin keinoin kevennystä hänelle, joka näytti, mihin sattuu.

Kukaan ei kuitenkaan tehnyt niin.

Pelon, jopa paniikin suojana oli vielä voimakkaampi turvan tunne. Seuraavan vuoro.

---

Tapahtumien monitasoisuus – tietoisen limittyminen alitajuntaan – on jotain, mitä en osaa kielellisesti ilmaista. En millään muullakaan kielellä.

Olin täysin uupunut ja tuntui kuin olisin antanut kaikkeni, vaikken ollut tehnyt yhtään mitään.

Tunsin hermostoni lähettämät SOS-signaalit jokaisessa ruumiin kohdassa voimakkaammin kuin koskaan ennen. Ymmärsin vasta jälkeenpäin, että ohjaajan ohjeistuksen mukaisesti minun oli tarkoitus kohdata omat väkivahvat tuntemukseni uudelleen ja uudelleen tämän harjoituksen aikana.

Olin siinä huoneessa tuona päivänä todella pahassa paikassa. En niinkään stressaantunut siitä, mitä tulisin itse jakamaan muille, vaan siksi, että hiljaisuuden luoma energia sydäntä särkevän kertomuksen jälkeen oli niin voimakas ja uusi kokemus itselleni.

Kuunteluvuorossa olevista naisista monet olivat yhtä lailla vaikeassa tilanteessa, vaikka useammalle vaikeiden kokemusten ääneen sanoittaminen ei ollut yhtä vierasta kuin minulle.

Mieleni yritti prosessoida tapahtumia järjellisesti, mutta aivotoimintani oli kuin tyhjiö, jossa yksi eksynyt molekyyli yritti löytää kadonnutta reseptoriaan. Tunsin, että järkeni alapuolella, pimeässä, oli käynnistynyt remontti, jonka suunnitteluun minua ei kutsuttu. Jokin, joka oli suurempi kuin oma ymmärrykseni, toimi työnjohtajana.

Osaan kuvailla, mitä tapahtui, mutta en sitä, mitä se aiheutti. Sanat riittävät vain kokemuksen puoliväliin. Sanojen jälkeen alkaa transformatiivinen hiljaisuus. Tila, johon tietoisella mielellä ei ole asiaa, mutta jossa on voima päästää mannerlaatta irtoamaan.

---

Oma järjellinen tapa-ajatteluni oli pitänyt siihen asti kaiken kunniakkaasti ennallaan ja estänyt muutosta tapahtumasta. En ollut ymmärtänyt, että antautuminen tilanteessa, jossa se olisi järjenvastaisin reaktio, tulisi vapauttamaan sen, mikä oli ollut jumissa.

Se, ettei kukaan lohduttanut. Kukaan ei yrittänyt löytää tai taikoa hopeareunusta. Kukaan ei kertonut kokeneensa samankaltaisuuksia. Ei kauhistellut korostaen, eikä pehmentänyt pienentäen. Kaikki olivat ainutlaatuisen kokemuksen äärellä kunnioittavia vieraita – läsnäolevia sellaisia. Se muutti kaiken.

Hiljaisuuden korjaava energia oli kaikessa voimassaan ja myötätunnossaan vahvempi kuin miljoona tekoa ja sanaa. Silloin ymmärsin, että järjellisen kontrollin ulkopuolella toimii voima, joka tulkitsee kujanjuoksumme toisin – lempeämmin kuin moni meistä itse osaa.

Kiitos, että luit! <3

//Jukka

Jälleen lopuksi kirjasuositus aiheeseen liittyen. Tosin tällä kertaa vain yksi. Tiedän vain tämän kirjan, joka sopii todella hyvin aiheeseen.

Paul Bloom - Against Empathy

Raflaava nimi teoksella, mutta viestin ydin on kaukana kyynisyydestä. Bloom purkaa auki ajatuksen siitä, miksi pelkkä tunnepohjainen empatia ei aina johda myötätuntoisiin tekoihin — ja miksi todellinen ymmärtäminen saattaa vaatia hiljaisuutta, etäisyyttä ja tietoista läsnäoloa.

Juuri tätä oivallusta sivuan tekstissäni: miten joskus korjaava voima syntyy siitä, että ei yritä heti korjata mitään — vaan kuuntelee ymmärtääkseen.